Sanastoa

FRESKO

Seinämaalaus, joka tehdään vielä märälle kalkkilaastipinnalle tuoreeltaan (ital. al fresco). Värit ja laasti muodostavat kemiallisesti yhtyessään vettä hylkivän pinnan.

Freskomaalaus tunnettiin jo antiikissa ja keskiajalla, mutta erityisen suosituksi se tuli renessanssin ajan Italiassa.

MONUMENTAALITAIDE

Kooltaan tai mittasuhteiltaan suuret taideteokset, jotka on tavallisesti alunperin suunniteltu arkkitehtuurin tai muun ympäristön yhteyteen, esimerkiksi seinämaalaukset ja ympäristötaideteokset

PARIISIN SALONKI
(ranskaksi salon, ‘sali', ‘vastaanottohuone')

Salonki sai alkunsa Ranskan taideakatemian jäsenten järjestämistä julkisista taidenäyttelyistä Louvressa. Ensimmäinen näyttely järjestettiin 1699, säännöllisesti näyttelyitä pidettiin vuodesta 1737. Ranskan vallankumouksen jälkeen 1791 Pariisin salonki avattiin kaikille taiteilijoille ja siitä kehittyi 1800-luvulla Euroopan taide-elämän keskus.

RENESSANSSI
(italiaksi rinascita, ‘uudestisyntyminen', ranskaksi renaissance)

Taidehistoriallinen aikakausinimitys, jolla tarkoitetaan Italiassa 1300-luvulla alkanutta humanistista liikettä. Se uudisti taiteita ja arkkitehtuuria huipentuen täysrenessanssiin 1500-luvun alussa. Kuvataiteisiin liittyvänä aikakausinimityksenä termiä käytti ensimmäisen kerran Giorgio Vasari kirjoittamassaan taiteilijoiden elämäkertateoksessa De Vite (1550). Taiteentutkimuksessa termi tuli laajemmin käyttöön yliopistollisen taidehistorian oppiaineen kehittyessä 1800-luvulla.

Uudelleensyntymisellä tarkoitettiin Italiassa 1400-luvulla antiikin kirjallisuuden tuntemuksen elpymistä, humanismia. Humanismiin liittyi myös antiikin kulttuurijäänteiden keräily. Renessanssin vaikutuksesta taiteilijan asema muuttui käsityöläisestä tieteitä hallitsevaksi taiteilijaksi, monipuolisesti sivistyneeksi ihmiseksi. Ihanteiden mukaisia yleislahjakkuuksia olivat mm. Alberti, Leonardo da Vinci ja Michelangelo.

SUOMEN TAITEEN KULTAKAUSI

‘Suomen taiteen kultakausi' on 1900-luvun alkupuolella kansalliseen taidehistoriaan juurtunut käsite, jolla yleensä on tarkoitettu kansallisten pyrkimysten ja kansainvälisten taidevirtausten synteesiä 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Ajanjakson aikana suomalaiselle taiteelle luotiin oma, kansallinen ilme. Samalla se saavutti kansainvälisen tason ja seurasi ajankohtaisia eurooppalaisia taideliikkeitä. Sortokausi antoi ajanjaksolle oman kansallisen ja poliittisen sävynsä. Taide oli mukana, kun haluttiin osoittaa, että Suomi oli sivistynyt, omintakeisesta kulttuuristaan tietoinen kansakunta muiden kansakuntien joukossa.

Laajemmin kultakausi voidaan nähdä 1800-luvun puolivälissä virinneenä aktiivisena pyrkimyksenä luoda kansallisesti merkittävää kulttuuria. Käsite on täsmentynyt koskemaan ennen kaikkea kuvataiteen ja arkkitehtuurin kansallisia tavoitteita, mutta samanlaisia pyrkimyksiä on nähty myös kirjallisuudessa ja musiikissa. Käsitteenä ‘kultakausi' on ongelmallinen, koska se antaa olettaa taiteen alalla saavutetun universaalin täydellisyyden huipentuman: kultakauden jälkeen uskotaan seuraavan rappiokauden.

Akseli Gallen-Kallela (1865-1931) oli ajan keskeinen hahmo ja taidevaikuttaja. Myös Juho Rissanen on luettu kultakauden mestareihin. Aikalaistaiteilijana Albert Edelfelt suhtautui Rissaseen, tähän "primitiiviseen ilmiöön" hyvänsuopaisesti ja luonnehti häntä seuraavasti: "Rissanen on omintakeisimpia, voimakkaimpia ja kaikista kansallisimpia taiteilijakykyjä, mitä meidän maassamme on syntynyt." (Onni Okkonen 1945, s. 162). Taidehistorioitsija Ludvig Wennervirran mukaan maalaustaiteen alalla Rissasen aidot ja teeskentelemättömät, "sanoisimmeko ytimekästä talonpoikaista arkaismia kuvastavat teokset ovat suomalais-kansallisen taiteen kaikkein merkillisimpiä tuotteita tänä aikana". (1927, s. 603)

SYMBOLISMI

1880-luvulta 1900-luvun alkuun vaikuttanut, ranskalaisesta runoudesta lähtöisin ollut taidesuunta, joka pohjautui platonismiin, teosofiaan ja mystis-okkultistiseen ajatteluun. Yleistyessään ilmiö sai erilaisia painotuksia, mutta yhteistä niille oli ajatus taiteen syvähenkisyydestä ja idealistisuudesta. Pyrittiin irtaantumaan luonnon jäljittelystä ja ilmaisemaan aistimaailman takaista todellisuutta, syvimpiä sielunliikkeitä ja mystisiä elämäntuntoja, suuria ajatuksia ja aatteita.

Kuvataiteessa alkoi esiintyä kirjallisten vertauskuvien käyttöä ja mytologisia, uskonnollisia ja historiallisia aiheita. Varsinainen kuvataiteellinen vastine kirjalliselle symbolismille oli lähtöisin Paul Gauguinilta (1848-1903), jonka mukaan intuitiivisesti koettu idea tai elämys tuli voida esittää puhtaasti taiteellisin vastinein. Viiva ja väri eivät enää pohjautuneet luonnonhavaintoon, vaan niillä viitattiin ensisijaisesti omiin mielikuviin ja mielentiloihin. Gauguinin seuraajat kehittivät symbolistisen taiteen teoriaa ja ilmaisutapoja edelleen. Suosittiin pelkistävää ilmaisua ja pintaa korostavaa tyylittelyä, jotta idealistisuus ja yksinkertainen, dekoratiivinen (koristeellinen) suuruus nousisivat esille. Ajatuksessa taideteoksen autonomisuudesta ja dekoratiivisesta luonteesta piili alkuaskel seuraavan vuosisadan abstraktille taiteelle. Toisaalta ihanteille löydettiin edelläkävijät renessanssia edeltäneiden aikakausien ‘yksinkertaisesta', klassisesta traditiosta.

Skandinavian taiteessa symbolismi sai vahvan aseman. Suomessa tunnettuja symbolisteja ovat olleet Magnus Enckell, Ellen Thesleff, Väinö Blomstedt ja Hugo Simberg. Vanhemmista taiteilijoista symbolismin vaikutuspiiriin joutui erityisesti Akseli Gallen-Kallela.

SYNTETISMI
(synteesi = yhdistäminen, yhdistävä menetelmä)

Nimitys maalaustyylille, joka syntyi Pont-Avenissa Bretagnessa vuodesta 1886 lähtien työskennelleen taiteilijaryhmän keskuudessa. Sen keskeisiin jäseniin lukeutuivat Émile Bernard ja Paul Gauguin.

Synteettisen maalaustavan mukaan ilmaisua tehostettiin muotoja yksinkertaistamalla, ääriviivoja korostamalla ja rajoittamalla värit seitsemään spektrin perusväriin. Gauguin puhui myös synteesistä henkisenä prosessina, jossa luonnosta tehdyt havainnot tiivistettiin ja keskitettiin maalauksessa. Hän kehoitti maalaamaan muistin mukaan, koska muistinvaraiset, tunteiden sävyttämät syntetisoidut luonnonmuodot saivat painavamman merkityssisällön. Etääntyessään luonnonhavainnoista ja esittävyydestä värienkäytössä syntetistinen tekotapa sisälsi tietoisen protestin impressionismia, vallinneen realistisen tyylin huipentumaa vastaan.

Esikuvia syntetismille tarjosivat japanilainen puupiirrostaide, keskiaikaiset lasimaalaukset ja eri maiden kansantaide. Syntetismi on luettu osaksi laajempaa symbolistista liikettä.

Sivu päivitetty 10.2.2005