Kuvataide Euroopassa

Euroopan kuvataidetta ohjasi Pariisin salonki, valtiollinen kuvataiteen instituutio. Se järjesti vuosittain taidenäyttelyitä, joihin pääsi osallistumaan ankaran karsinnan jälkeen. Taiteilijaura lähti nousuun, mikäli onnistui saamaan töitään salonkiin, ja varma mestaruus oli käsillä, mikäli salongista onnistui saamaan mitalin. Salonkiin kelpuutettu taide oli keskitien taidetta, mestarillisesti maalattua mutta harvoin omintakeista.

Nuoret taiteilijat muodostivat ryhmiä, jotka olivat oppositiossa suhteessa viralliseen salonkityyliin. Salongin näyttelyistä reputetut järjestivät omia näyttelyitään, ja uudistuksia ajettiin monin manifestein. Tahitilta ‘alkuperäisyyden' löytänyt Paul Gauguin toimi nuorten radikaalina esikuvana, olihan taiteilija itse hylännyt paitsi porvarillisen yhteiskunnallisen asemansa myös Euroopan taide-elämän salonkeineen.

Pääosa taiteilijoista jatkoi kuitenkin työtään kuvataiteen vahvistuvien instituutioiden sisällä. Vähitellen niissäkin tapahtui ajan hengen mukaisia uudistuksia. Juho Rissanen, eräänlainen alkuperäishahmo hänkin, sai Salongin ainaisjäsenyyden.

1900-luvun alkuvuosikymmeninä 1800-luvun lopun myöhäisromanttinen alkuperäisyyden ihailu vaihtui pian yhteiskunnallisesti tiedostavampaan ajatteluun. Taiteen uudistaminen demokratian hengessä näkyi kiinnostuksena taidegrafiikkaan, monumentaalitaiteeseen sekä taideteollisuuteen. Politiikan ja taiteen omat pyrkimykset johtivat ne kuitenkin pian erilleen toisistaan. Etenkin Pariisissa ‘taidetta taiteen vuoksi' -ajattelu sopi nuorten radikaalien taiteellisesti kunnianhimoiseen työskentelyyn. Rissanenkaan ei tahtonut jäädä romanttisen maineensa vangiksi, vaan tahtoi uudistaa taidetaan ajankohtaisten vaatimusten mukaiseksi.

Sivu päivitetty 10.2.2005